”Sanoo” on oikein hyvä verbi sitaatin jälkeiseen johtolauseeseen.
Johtolause on se sitaatin jälkeinen, usein vain kahden sanan mittainen lause, joka kertoo, kuka kyseisen sitaatin lausui. Esimerkiksi tässä seuraavassa sitaatissa…
”Sataa”, Hakkarainen sanoo.
…johtolauseen muodostavat sanat Hakkarainen sanoo.
Johtolauseen verbiksi sanoa on siis usein paras valinta. Jokseenkin yhtä hyviä vaihtoehtoja ovat muut neutraalit, suullista ilmaisua tarkoittavat verbit kuten toteaa ja kertoo.
”Raflaava” verbi ei tee tylsästä sitaatista raflaavampaa
Moni ammattikirjoittajakin yrittää tehdä ilmaisustaan värikkäämpää tai vältellä sanoa-verbin liikakäyttöä käyttämällä sanomisen sijasta milloin mitäkin ”repäisevää” verbiä. Tähän tyyliin:
”Vastustamme eläinkokeita”, Manninen jyrähtää.
”Yhteiskunta tarvitsee lapsia, joten nyt hei kaikki harjoittelemaan niiden tekemistä”, Sutela virnistää.
”En ymmärtänyt viimeistä kysymystä”, tentin reputtanut opiskelija kummasteli.
Esimerkkisitaattien johtolauseverbit ja kaikki muut mukavärikkäät verbit ovat huonoja vaihtoehtoja vanhalle kunnon sanomiselle, sillä ne ovat turhaa kikkailua.
Jos sitaatti on hauska, se ei tarvitse minkään raflaavan johtolauseverbin vetoapua tuodakseen hauskuutensa esille. Lukija kyllä ymmärtää tai ei ymmärrä sitaatin hauskuuden ilmankin, että sen hauskuutta alleviivataan päättämällä sitaatti esimerkiksi niin, että ”…Salonen sutkauttaa”.
Jos taas sitaatti on itsessään tylsä, mikään verbi ei tee siitä sen värikkäämpää.
Johtolauseen verbin tehtävä ei ole kertoa lukijalle, minkä sävyinen sitaatti on. Sen tehtävä on kertoa, kuka sen sitaatin päästi suustaan.
Lisäksi, johtolauseverbeillä kikkailu kiinnittää lukijan huomiota kirjoittajaan. Se on huono asia, jos tekstin tarkoitus ei ole korostaa kirjoittajan persoonaa vaan kertoa jostain muusta asiasta, esim. haastatellun henkilön näkemyksistä.
Eivätkä monet sitaattien värittäjiksi tarkoitetut verbit ole puhetavan kuvaajina realistisiakaan – yritäpä itse lausua kokonainen virke jyrähtämällä, nauramalla tai heittämällä!