Kirjoitin 28.5. ilmestyneeseen Journalistiin esseen, jossa väitän, että meillä viestintätyypeillä on nykyään liikaa valtaa journalistisiin sisältöihin. Totean, että tiedotteita ja muuta PR-aineistoa julkaistaan mediassa sellaisenaan liian usein ja että tämä ei lopulta palvele ketään – ei PR-alaakaan. Esseen voit lukea Journalistin verkkosivuilta, mutta jouduin jättämään siitä pois pari pointtia, kun jostakin oli tiivistettävä. Tässä ne deleted scenes -tyyliin:
Vaikka moni tiedottaja toivoo saavansa tiedotteensa julkaistuksi sanasta sanaan, copy–paste-meiningillä, usein on tiedottavan yrityksenkin kannalta hyödyllisempää, että toimittaja penkoo uutistaan varten muitakin lähteitä, haastattelee tiedottavan tahon kilpailijoita ja nostaa ehkä päivänvaloon yritykseen liittyviä epäkohtia. Julkinen kritiikki on nimittäin usein perusteltua. Se voi avata yritykselle tai organisaatiolle uusia näkökulmia, joita sen oma sisäpiiri ei kuplastaan käsin nähnyt. Tämä auttaa yhteisöä kehittämään viestintäänsä ja muuta toimintaansa.
Lisäksi se, että juttu on ihan selvästi toimittajan eikä tiedottajan kirjoittama, tekee siitä medialukutaitoisen yleisön silmissä uskottavamman verrattuna copy–paste-uutiseen, jossa on vain tiedottavan tahon näkökulma. Pieni julkinen myllytys ei kaada yhtäkään elinkelpoista yritystä. Virheiden osoittelu voi saada yrityksen edustajat näyttämään inhimillisemmiltä, ja se voi myös saada kohderyhmän ryhmittymään entistä vahvemmin mediassa kritisoidun tahon tueksi. Jos yritys korjaa toimittajan paljastamat epäkohdat, sekin on hyvä signaali yleisölle.
Jos yrityksen maineeseen joskus tuleekin median hampaissa pientä osumaa, se yleensä unohtuu nopeasti. Uusi päivä, uudet kohut.
Moni viestijä ja asiantuntija pelkää journalistien kiperiä kysymyksiä ihan suotta.