Kohu pääministeri Sanna Marinin ryyppyreissusta on poikinut aika kasan syytöksiä mediaa kohtaan: mediaa syytetään ajojahdista, jonka tarkoituksena on pääministerin syrjäyttäminen ja demaripuolueen horjuttaminen, sillä toimittajat ovat oikeistopuolueiden sätkynukkeja tai jotain. Syytösten esittäjät ovat lähes poikkeuksetta Marinin ja demareiden kannattajia.
He väittävät, että Marin on median ajojahdin kohteena; että yhtäkään toista poliitikkoa ei riepotella lehdistössä yhtä härskisti; että jos Marin olisi mies ja jostain muusta puolueesta, hänen virheensä suurinpiirtein vaiettaisiin kuoliaaksi.
Ei pidä paikkaansa. Jos kuka tahansa pääministeri mistä tahansa puolueesta milloin tahansa modernina lehdistönvapauden aikana olisi jatkanut bilettämistä saatuaan tiedon korona-altistuksesta, ihan samanlainen kohu olisi syntynyt.
Tai ehkä ulkomaisessa mediassa huomiota ei muiden pääministerien bileillalle juuri herunut, sillä aiemmat pääministerimme eivät muistaakseni ole aiemmin poseeranneet Timen kannessa eivätkä pärjänneet kansainvälisissä sukupuolensa vaikutusvaltaisimpien edustajien äänestyksissä. Marinin biletys sai niin paljon kansainvälistä huomiota luultavasti siksi, että Marin oli jo aiemmin tullut tunnetuksi ulkomailla.
Jos asialla olisi ollut kuka tahansa kuluvan vuosituhannen pääministeri, medialla ei olisi ollut syytä eikä varaa jättää asiaa uutisoimatta ja jokaista kiveä kääntämättä.
Kyse ei ole ajojahdista vaan journalismista.
Ajojahdin kohteena juuri minä ja minun aatteeni
Jos ei Marin-kohussa ole mitään uutta ja outoa, ei sitä tosin ole myös Marin-kohuun kohdistuvassa kritiikissäkään. Kahvipöydissä ja sosiaalisessa mediassa vellovat vuodesta toiseen samanlaiset salaliittoteoriat, joiden mukaan valtamediaa hallitsee milloin mikäkin puolue. Käsitys siitä, kuka raahaa mediaa talutusnuorassaan, on käänteisesti verrannollinen puhujan aatemaailman kanssa: määräysvallan ajatellaan aina olevan omalla inhokkipuolueella, ja kieroilun uhri on aina puhuja viiteryhmineen.
Vai oletko joskus kuullut jonkun väittävän, että Yle ja HS ajavat juuri hänen etuaan poliittisin perustein?
Media-alan sisältä ei pahemmin kuule tarinoita puolueiden määräysvallasta toimituksiin, sillä nämä tarinat ovat melko täyttä puuta heinää. Vaikka yksittäisillä toimittajilla saattaa olla puoluekantoja, jotka jollain lailla näkyvät heidän jutuissaan, puolueet eivät sanele kokonaisten lehtien tai kanavien linjauksia. Tiedotusvälineet sanelevat ne itse.
Olen itse tehnyt varmaankin tuhansia juttuja kymmeniin tiedotusvälineisiin, enkä ole ikinä kokenut pomoiltani painetta tai kuullut edes vihjeitä, että jutuissani tulisi ajaa jonkin puolueen tai muun valtaa käyttävän organisaation asiaa (poikkeuksena eräs puolue- ja eräs järjestölehti ja tietenkin yritysten asiakaslehdet).
Edes Keskisuomalaisessa, jonka silloinen päätoimittaja antoi keskustalaisuutensa näkyä pääkirjoituksissaan, kukaan ei vaatinut minulta kepulaismyönteisempiä juttuja.
Lukijoita ja heille keskeisiä arvoja toki kunnioitetaan ja annetaan niiden joskus vaikuttaa toimituksellisiin linjauksiin. On silti epätodennäköistä, että puoluetaustasi hankaloittaisi tai edistäisi mediaviestintätavoitteitasi, paitsi lähestyessäsi varsinaisia puoluelehtiä.
Joten ei syytä kyräilyyn
Oletko itse ollut taipuvainen kyräilemään median piiloagendoista? Jos olet, lopeta se viimeistään nyt.
Moinen kyräily perustuu useimmiten harhaluuloihin eikä varsinkaan edistä mediasuhteitasi mitenkään vaan haittaa niiden muodostumista. On jokseenkin mahdotonta muodostaa mediasuhteita, jos jo valmiiksi uskot median olevan läpimätä.
Mediasuhteet ovat nimittäin vähän samanlaisia kuin muutkin ihmissuhteet: hyvien sellaisten muodostuminen vaatii molemminpuolista luottamusta. Miten voisit luoda lämpimät suhteet johonkuhun, jos sinulla on hänestä lähinnä kielteisiä ennakkoluuloja?