Lähestyin taannoin sähköpostitse muutamaa tamperelaista personal traineria. Kerroin tilanteestani ja tavoitteestani. Kysyin, mitä he voivat tarjota minulle ja mihin hintaan. Tein niin selväksi kuin osasin, että toivon vastauksen sähköpostitse.
Tein tämän, koska
a) luotan tallessa pysyvään tekstimuotoiseen dokumenttiin enemmän kuin muistiini
b) sähköpostitarjouksia on helppo vertailla keskenään
c) voin lukea viestin silloin, kun minulle parhaiten sopii, ja minulle parhaiten sopiva hetki on usein jollekin muulle huono hetki ja
d) en vain pidä puhelimessa puhumisesta vieraiden ihmisten kanssa niin paljon kuin kirjallisesta viestinnästä.
Osa ehdokkaistani vastasi viestiini: ”Annatko numerosi, niin jutellaan lisää.” En antanut emmekä jutelleet. Niin sanotusti jatkoon pääsivät personal trainerit, jotka ymmärsivät toiveeni kommunikoida asiasta sähköpostitse ja kunnioittivat sitä toivetta.
Niin työ- kuin yksityiselämässäni ihmettelen myös ihmisiä, jotka AINA vastaavat viestiini soittamalla takaisin. He aloittavat usein: ”Soitin nyt takaisin kun en jaksanut naputella.”
Moinen saattaisi vaikuttaa ylitulkittuna jopa itsekeskeisyyden oireelta. Ei taaskaan tullut mieleesi sellainen juttu, että ehkäpä minä juuri kirjoitin sinulle siksi, että pidin sitä eri syistä puhumista parempana vaihtoehtona?
Millä perusteella sinun naputteluvastaisuutesi taas kerran kiilasi minun puhevastaisuuteni edelle?
Kun olet henkilökohtaisesti yhteydessä asiakkaaseen tai jäseneen (tai vaikkapa ystävääsi), kokeilepa hänen suosimaansa viestintävälinettä, jos hän on antanut siitä pienenkin vihjeen. Jos et tiedä, millä medialla he toivovat seuraavaa yhteydenottoasi, voit myös kysyä sitä.